lasiprinsessa

Kyllä vain, olen tässä miettinyt että tulenko koskaan pääsemään ylitse menetyksistä jota elämässäni on tapahtunut? Toden näköisesti en. Liian monet itkut on jäänyt itkemättä koska tahdoin olla vahva ja näyttää ettei maailma saa minua kaadettua mutta nyt vasta tajuan että koko elämän suunnitelma on ollut hidas selättämiseni. Ei maailma saa minua kerralla kaadettua mutta riittävät koettelemukset saavat. Mietin olisiko elämäni nyt onnellisempaa jos olisin aikoinani saanut vuodataa kyyneleeni ja kertoa miltä minusta tuntuu..?  Jos olisin saanut olla se mitä oikeasti olen niin veikkaan että kaikki saattaisi olla toisin. Jos olisin kertonut kuinka pahalta tuntuikaan kun kummini kuoli..- Okei olin silloin melko nuori, enkä välttämättä kaikkea ymmärtänyt, mutta miksi en silloin antanut jo itseni itkeä uneen ja kertoa kuinka pahalta se tuntui. Ymmärsin kyllä ettei hän enää tule takaisin ja että muistot vain jäävät. Miksen siis voinut, vain kertoa ajoissa? Vai häpesinkö tunteitani liika, etten niitä paljastanut. Tiedän että suomalaisista on vaikea kertoa tunteitaan ja kaikkea mutta se olisi helpottanut nykyistä taakkaani aika lailla, tai silloin kun ystäväni kuoli auto onnettomuudessa. Vaikken tuntenut häntä kunnolla, olisin halunnut kertoa hänelle että hän on mukava, hauska ja ennen kaikkea tärkeä vaikken tuota kunnolla tuntenutkaan. Olisin tahtonut hautajaisissa itkeä enemmän kuin uskoinkaan mutten itkenyt. Nielin kyyneleni koska en tahtonut niitä näyttää. En vain tiedä miksi? Kenties siksi että äitini oli vieressäni ja olen koko ikäni uskotellut hänelle että mikään tunteista ei ole minua vahvempaa. Uskottelin että olen aina yhtä iloinen ja avoin räiskyvä persoona jolla ei voi mikään mennä huonosti tai mikään ei saa tuota liikautettua.

Jos olisin aikoinani itkenyt verta ja kyyneliä kertonut kaiken, keventänyt taakan olisin nyt onnellisempi koska olisin silloin suruni jakanut tutuille ja he tietäisivät miltä minusta tuntuu. En kertonut ja kadun sitä syvästi. En ollut se oma itseni, se mitä edelleenkin häpeilen ja peittelen. Kuten sanoin. Olen ikäni esittänyt onnellista feikki hymy kasvoillani. Enkö voisi saada sitä aito hymyä takaisin. Niin kuin silloin kauan sitten. Syy miksen vieläkään kerro asioitani ja kannan kaiken raskaan sisälläni on hyvin yksinkertainen. En vain ole valmis kertomaan koko elämästäni. Voin kertoa pieniä mitättömiä asioita joille kuille mutten niitäkään parhaille ystävilleni IRL elämässä. En edes tiedä miksi.. Ehkä siksi että olen aina esittänyt vahvaa ja rohkeaa pippurista tyttöä, joka elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Olen esittänyt sitä liian pitkää enkä voi muuttaa todelliseen minääni noin vain. Uusille ystäville pyrin olemaan oma itseni mutta väkisinkin kulissit meinaavat nousta päälle kun uuden ihmisen tapaan. Etenkin aikuisten seurassa kulissit ja lippu pidetään korkealla.

Mielestäni kyynelten pidättäminen on maailman typerin asia mutta sorrun siihen itsekin. En muista milloin viimeksi itkin jonkun kaverini seurassa. Siitä on piitkä aika. Kenties silloin viisi vuotta sitten kun rakas nelijalkainen hoitoponini kuoli. Tai oikeastaan sinä kertana kun ratsastusreissumme jäi viimeiseksi. Silloin itkin maassa, kylmän kosteassa hiekka pohjaisessa maneesissa ponin vieressä. Silloin ystäväni näkivät minun itkevän. Sen jälkeen en muista milloin viimeksi itkin ystävieni nähden. Voin milteimpä valehtelematta sanoa että en ole kenenkään tuttavani taikka ventovieraan nähden itkenyt sen jälkeen vaikka monta kertaa on mieli tehnyt. Minulle on vain jäänyt vahva mielikuva siitä että kaikki pitävät kyyneliä huomion hakuisena angstaamisena. Vaikkei minulle ole sitä koskaan sanottu on se jäänyt mieleeni kavereiden puheista kun he mollaavat ja nauravat kun joku tuttu oli viillellyt ja itkenyt käytävällä tai jtn sellaista. Siitä minulle on tullut ns. pakkomielle pitää tunteeni piilossa. Enhän tahdo vaikuttaa heikolta ja huomionkipeältä pikku penskalta.

No kuitenkin, pää pointtini olikin varmaan se että olisi aikoinaan kannattanut elää elämää kuin jokainen päivä olisi se viimeinen. Olisi pitänyt jokaisen kohdalla kertoa sata kertaa se kuinka tärkeä tuo oli ja kaikkea muuta. Neuvoni siis voisikin olla;

Elä elämäsi jokainen päivä kuin se olisi viimeinen, kerro jokaiselle josta välität kuinka paljon tuo merkitsee sinulle sillä koskaan et voi kertoa siitä liikaa.

Näin loppuun kuitenkin pientä hehkutusta onnistuneesta maastolenkistä pikku ponini kanssa. :’) Oikein mukavaa oli vaikkakin hiukan masentavat mietteet meinasivat niskaan painaa. Onneksi minulla on joku jolle kertoa mitä tahansa ja tuo ymmärtää sen. Rakkahin kiitokseni pikkuiselle kuuraponilleni <3

Rakas viettää laatuaikaa auringossa möllöttäen <3